Olipa kerran...

...nimittäin satutunti Mograssa. Ja millainen tunti olikaan? No ainakin jännittävä, sillä paikalla oli MTV:n (paikallinen YLE) kuvausryhmä ja tilanne taltioitiin tulevaa televisio esitystä varten. :) Ja tämä hetki on takuulla koko lopun elämää siihen osallistuneiden lasten mielessä. Kuvaukset suoritettiin ihan afrikkalaisen aikataulun mukaan eli kuvaaja saapui tunnin myöhässä. :D Mutta itseasiassa se sopi mulle oikein hyvin. Tarinatätinä toimi 16-vuotias lukiolainen tyttö, joka on puoliksi suomalainen (äidin puolelta). Suomi ei häneltä taipunut, mutta juttua meillä riitti. Extrovertti tunnisti toisen extrovertin ;) Oikein ihana kohtaaminen. :) Lapset jännitti kuvaamista ja ilmeet oli hieman vakavia, mutta sadut näytti selvästi kiinnostavan. Osa nojautui tuolissa eteenpäin niin, että varauduin jo tukkimaan mahdollisia nenäverenvuotoja mikäli joku kaatuu. Shivanin vieressä istuva nuori poika puolestaan lurkki kirjan kuvia lähes koko ajan suu apposen auki. Niin liikkis <3

Lapset valmistautumassa satutunnille. Jokaiselle piti saada villapaita päälle ennen kuvausten alkua.

Kaik yhes koos

Mograssa on askarreltu myös hyllyjä lastenhuoneeseen, jotka TODELLAKIN tulevat tarpeeseen. Kaikki lastenvaatteet oli aiemmin jätesäkeissä sekasorron vallassa huoneen nurkassa. Jatkossa niihin tullaan saamaan edes jonkinmoinen oordninki siis. Ihanaa. Tämän askartelun vuoksi lapset siirrettiin eri huoneeseen joka on kodikkaampi, mutta aivan liian pieni. Suunnitelmissa kuitenkin on, että sinne saisi muuttaa eskarilaiset. Mielestäni oikein hyvä ratkaisu :) Viime viikon aikana pääsin todistamaan myös pooooosaslapsien syntymää Mogran farmilla, jonne menin toisen vapaaehtoistyöntekijän ja parin muksun kans. Toivottavasti lapset ei traumatisoitunu siitä luonnollisesta mutta verekkäästä tapahtumasta :D Jos lapset ei traumatisoitunut, niin Neiti rapakon takaa taisi ehkä saada vähintään pari ylimääräistä sydämenlyöntiä... Karkuun päässyt sikapossu juoksi nimittäin kiljuen (hitto niistä ötököistä lähtee ääntä) suoraan päin. Onneksi oli länget auki mistä kaveri pääsi suhahtamaan... :)

Tyttöjen ajanvietettä...

Nuorena tämäkin taito opetellaan...

Poikien ajanvietettä...

Hyötyliikuntaa

On nimittäin 70 kg kappale...

Mutta silti poitsuja hymyilyttää... :)

Viime viikon lauantaina tapasin suomalaisen vapaaehtoistyöntekijän, kuka on heilahtanu tänne tammikuun alussa Maailmanvaihdon kautta... Hän on siis ihan HC vapaaehtoistyöntekijä ja asuu paikallisessa perheessä slummialueella (pikkasen kirpasi, semmonen ois hyvä kokea itekin. Noh, aikaa on ;) ) Vietettiin koko lauantaipäivä kaupungilla kävellen ja puistossa istuskellen. Ei me ehkä maailman parhaita suunnistajia oltu, mutta ei kuitenkaan kaivettu karttaakaan esiin. :D Sukkasandaalejakaan ei ollu, joten meitä ei voinu laskea tositurreiksi. :D Meillä oli kerrassaan rattoisa päivä ja Afrikkaa hela dagen. Sekä suunniteltiin tulevia. Pohdittiin mm. polkupyöräilysafaria Hell's Gaten luonnonpuistoon ja kylästelyä jne. Ihan huikeen kivaa, että löytää kaverin jonka kans voi "suorittaa" erinäisiä aktiviteetteja :D Ja kaiken lisäksi; meillä on tänään pyjamabileet. Tai ehkei ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta joka tapauksessa ystäväni saapuu yökyläilemään :)

Uhuru Park

Turre? No kyllä... :D

Sitten vielä tämmöstä sentimentaalista asiaa... Mitä pidempään täällä oon, niin sitä vähemmän huvittaa tulla kotiin. Koko ajan vahvemmin iskostuu mieleen ja sydämeen se miten erikoista aikaa elän elämässäni ja miten paljon mulla on vielä asioita, joita täällä haluan tehdä jne. Miten onnelliseksi pienet asiat täällä tekee. Muutama päivä sitten syötiin päivällinen pilkko pimeässä puutarhassa, ihan tässä kotona. Tunnelmaa loi lyhdyt ja "jouluvalot". Ruuan jälkeen istuin hetken hiljaa itsekseni ja nostin katseen yötaivaalle. Taivaalla loisti kauniit tähdet, korviin kuului heinäsirkkojen huumaava siritys, lintujen vaimea laulu sekä hentoinen kahina, kun apinat liikkui puiden oksilla. En pysty kuvailemaan sen hetken kauneutta ja sitä onnen tunnetta, joka mun sisällä kuohui. Tämän kahden ja puolen kuukauden aikana on tapahtunut erittäin paljon. Monenlaisia hetkiä ja tunteita mahtuu sekaan. Ja moni asia on kirkastunut mielessäni. :) Kuten ajatukset omasta "urasta" ja "urakehityksestä"...

Huomasin eilen paniikissa laskevani, että enää noin 12 Afrikka- viikkoa jäljellä :( APUA! Nytkö se jo alkaa? "Niin vähän enää jäljellä" -laskenta? Oon niin tottunut elämänmenoon täällä sekä kaikkiin hassuihin arjen juttuihin, jotka nostattaa hymyn huulille. Ja Mogran muksuihin. Etenkin Sarah on livahtanut todella lähelle sydäntä... *huoh* Arvaatte varmaan millaisia ajatuksia siitä on herännyt... Tätä kaikkea on vaikea selittää enkä edes odota, että tätä voisi muut kuin saman kokeneet ymmärtää. Afrikka tuntuu kotoisalta. Työ täällä on niin erilaiselta ja palkitsevalta, että siksikin oma työ Suomessa ei nyt houkuta pätkääkään. (Anteeksi pomo). Paluuta siihen oravanpyörään en edes halua ajatella vielä, eikä mun tarvikaan... Eikä sitä lippuakaan oo tullu vielä ostettua :D Josko nyt ensin yrittäis orientoitua Euroopan matkaan, joka on yhtäaikaa ihana, jännittävä ja himppasen pelottavakin. Tuleeko kulttuurishokki, kuten aina kun matkaa kehitysmaasta hyvinvointivaltioon? Martsu, koita sitten jaksaa mua :D Mutta onneksi edessä on vielä aimo annos aitoa Afrikkaa.. Masai Mara kutsuu ensi viikolla!! IHANAA!! <3

Ja loppuun kuvia poooosaista ym. muista sekalaisista viikon tapahtumista... :) Joihin siis kuuluu mm. käynti koulupukuja myyvässä liikkeessä. Ja en sitten muuten yhtään jaksanu tehä mitään näille kuville. Kiitos ja anteeksi. :D

Porsaita äidin oomme kaikki...

Maalaistyttö tykkää...

...mutta pikkupossu ei. :D

Auts. Se jäi kuitenkin kauppaan, oli turhan tyyris...

-elsa