Kuolemanpelkoa ja kaviouraa Ugandassa

Nyt vois sanoa että ristus mikä reissu… Lähdettiin viime viikon torstaiaamuna matkaan, kohteena Uganda ja suunnitelmissa rafting ja ratsastussafari. Tytöt oli koko edellisen illan pohtinu asukokonaisuuksia, pakannu kaiken oleellisen ja epäoleellisen sekä moniin kertoihin tarkastanu, että onko bussiliput mukana. Ja olihan ne…  Mutta kun kolme blondia ostaa bussiliput, niin eihän se tietenkään menny niin kun elokuvis. Aamuvarhaisella matkattiin kohti Queens Coachin bussipysäkkiä ja Martsu päätti ihan vielä varmuuden vuoksi tarkistaa meidän liput… Kaikki kolme blondia sai muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin kaupan päälle, kun tajuttiin että oltiin buukattu liput YÖbussiin, vaikka nimenomaan tarkoitus oli matkustaa aamusta alkaen! Ja myös paluuliput oltiin lahjakkaasti varattu yöbussiin. Voi itku ja hampaiden kiristys. Siinä sitä oltiin, rinkat pakattuna ja valmiina lähtemään 14 tunnin bussimatkalle Ugandaan, mutta oltiin vaan 12 tuntia edellä aikataulusta. Siispä pikaisesti etsittiin toinen yhtiö, jolla oli aamubussi juuri lähdössä. Saatiin liput ja soitettiin toiselle firmalle sortsit, ettei me voidakaan tulla. Siis HUOM! Peruttiin meidän sille päivälle olevat bussiliput. Eipä mitään, oltiin helpottuneita että päästiin matkaan, vaikka pelättiin rahallista tappiota. Mielessä kävi häivähdys siitä, ettei koskaan saada lipuista maksamaamme summaa takaisin, vaikka soitettiin firmaan ja lähetettiin taksikuski palauttamaan lippuja. Muutaman tunnin jälkeen jouhevasti alkanut matka kuitenkin jumittui…  Sain vieressä istuvalta limaiselta naistennaurattaja sedältä vaivoin selvitettyä, että edessä on onnettomuus, jossa on menehtyny kaksi ihmistä. Kaksi tuntia odoteltiin tien avautumista ja kun me viimein lähdettiin liikkeelle, niin samaan aikaan meidän ohi kiisi ambulanssi! Siis yli kaksi tuntia onnettomuuden jälkeen… Jotenkin tuli mieleen että varmaan suurempi tarve olis ollu sille ruumisautolle siinä vaiheessa. Tai tarkemmin sanoen teurasautolle, sillä tienposkessa lojui arviolta parisenkymmentä osittain tai täysin kärähtänyttä sorkkaeläintä. Ja lukematon määrä palavia/kyteviä kylttejä. Tapahtuma ei sen suuremmassa laajuudessa meille auennut, eikä välttämättä tarvikaan. Matka jatkui epämääräisissä tunnelmissa… Muutaman tunnin jälkeen kaikki suuret ohjelmanumerot ajan kuluttamiseksi oli jo suoritettu. Siis eväät syöty ja (erittäin) huonot vitsit kerrottu. Sinnikkäästi yritin nukkua, mutta bussissa oli ilmeisen huonot jousitukset, sillä joka ikinen hidastetöyssy tai kuoppa nostatti kaikki 171cm ja 63 kg valkosta lihaa irti penkistä ja rysäytti takasin. Voimalla. Ja tiet on tunnetusti täynnä juurikin kuoppia ja hidasteita. Epäilin vahvasti, että nikamat meni uuteen järjestykseen tai ainakin suolisto vaihto paikkaa. En siis saanu silmällistäkään unta ja koko 14h bussimatka onnistuttiin suorittamaan kahdella vessatauolla sekä hyvin säännöstellyllä juomisella. Rajamuodollisuuksiin saatiin tuhraantumaan muutama tuntsa. Siinä väsymyksessä meni hetki tajuta, että pitää ensin täyttää maasta poistumiskortti Keniassa ja sitten maahantulokortti ja viisumihakemus Ugandassa. Mutta olihan se aika siistiä! Saada kuuden vuoden jälkeen UGANDAN viisumi passiin! Muutama tunti körryyteltiin ennen kun viimein saavuttiin Jinjaan. Adriftin kautta oli onneksi tadekuski valmiina odottamas, sillä sinnikkäät bodabodakuskit piiritti meidät saman tien kun hypättiin bussista ulos. ”Yes, madame! Bodaboda?” Ja vikkelät kädet oli heti valmiina kantamaan meidän rinkkoja. Onneks tää on tuttu kuvio entuudestaan ja olin kärppänä nappaamas oman rinkkani takas itelle.. Minähän reippaana tyttönä kyllä kannan sen kaikki sata metriä rinkkaani ihan ite ennemmin kuin maksan jollekin pari euroa siitä että se tekee sen mun puolesta.

Ruuhkahuippu

Viesti bussin kyljessä

Paikallislehti

Rajamuodollisuuksia hoitamassa, mutta missä on Precosa -kynä??

Majottauduttiin uupuneina dormiin, jossa ei onneksi ollu TOISIA IHMISIÄ. Paiskattiin rinkat lattialle ja arvottiin petejä. Mä olin ilmeisesti uupumuksesta lähes sokea, sillä en huomannu yhtään, että rinkan alle vilisti torakka. Martsulta se ei jääny huomaamatta lainkaan (eikä meiltä kuulematta). Mehupurkilla sain sitten deletoitua kaverin, mutta päädyttiin siihen, että nukutaan yläpunkissa ja valot päällä mahdollisten vieraiden varalta. Uupumus kai vähän vaikutti siihenkin, että huumorintaju ei meinannu jaksaa myöskään vessassa vilistävää rottaa. Mutta noh, tää on Afrikka ja me ollaan luonnossa, joten mitä muuta voit odottaa. Ei muuta ku pää tyynyyn… Uni vaan ei ihan heti meinannu tulla, sillä kesti aikansa tottua avoviemäristä leijailevaan tuoksuun. :D 

Underbergit nassuun, hyvää oli ;)

Aamulla suomalaiset suorittajat oli ylhäällä hyvissä ajoin ja valmiina kosken kuohuihin urheilurindeissä ja -byysissaan. Kuka enemmän ja kuka vähemmän kehnot housuissa. Kuultiin, että liitytään isompaan ryhmään, joka jumittaa Kampalan ruuhkissa. Odottelu kannattaa hyödyntää, siispä benjihyppäämään! Yli kymmenen vuotta on edellisestä ja täytyy sanoa että musta on tullu vanha!!! Olin ihan pettyny siihen kuinka mua JÄNNITTI siellä tornissa! Varsinkin kun katoin alas… Setä siinä lohdutti, että se on ihan normaalia. Jopa kymmenennen kerran jälkeen se edelleen jännittää. Tyydyn siis siihen ja yritän uskotella itelleni, etten oo ihan säälittävä vanha ruppana. Mutta jännityksestä huolimatta tai juuri siitä syystä ihanaahan se oli! Huikea tunne hypätä benji Niilin yllä, vaikkakin jälkikäteen sain kuulla ja nähdä, että ois ollu mahis valita pidempi köysi. En siis saanu kasteltua päätäni Niiliin siinä vaiheessa ja se jäi harmittamaan mua ihan älyttömän paljon. Sedät tornissa olis voinu kertoa sen, koska maksoin siitä lystistä muutenkin jo 70USD. Kuvia en sitten firman puolesta ottanut huokeaan 10 dollarin kappalehintaan.

Lopulta päästiin koskenlaskun lähtöpisteeseen ja toisen kerran aamupalalle ;) Sitten suunnattiin TEAM TUTUn kanssa Niiliin ja alotettiin päivä erilaisilla treeneillä. Koskien pauhu kuului jo taustalla ja teki muutaman perhosen mahaan. Itsehän tietenkin tyyräsin ahterini etupenkkiin (makso mitä makso) ja toiset ihmiset sai tyytyä muuhun. Mahtoivatko sitten osoittaa mieltään asiasta, sillä melottiin pitkiä pätkiä lähinnä suomalaisella lihasvoimalla. Niin vain saatiin kaikki 8 ihmistä liikkeelle meidän lihaksistolla, ettei täs ihan turhia muijia olla ollenkaan. Edessä oli kahdeksan koskea. Nyt täytyy kyllä sanoa, että kyyti tuntui kuitenkin hieman laimealta mun makuun, vaikkakin jonkin asteinen jännitys jokaisessa koskessa oli. Parin ekan jälkeen kaivoin piilarit pois aiheuttamasta tuskaa ja loppu päivän vedin sokkona ja luulin mm. limsapulloa linnuksi. Viimeinen koski ennen lounasta pisti adrenaliinit tosissaan virtaamaan suonissa, sillä melottiin sinne UUDESTAAN, kun ei heti ekalla saatu venettä tyhjättyä. Toka kerta toden sanoi. Lautta ympäri ja suoraan aallon alle koko jengi. Säälittävä yritykseni pitää ilmat keuhkoissa oli tuomittu epäonnistumaan, sillä joku tippu suoraan mun päälle niin että kypärät kolisi ja kosken riepotus tyhjäs keuhkot nanosekunnissa. Aalto vello valtavalla voimalla ja hetken pinnan alla oltuani avasin silmät ja näin että pintaan oli vielä hyväänen matka. Keuhkot osittain täynnä vettä takaraivos kävi se pieni pelon häive ja pakottava tarve päästä pintaan. Onneksi pysyin rauhallisena ja melaa tiukasti käsis puristaen pyörähdin kilpikonna asentoon ja liivit veti mut päivänvaloon. Heti pinnalle päästyäni huoli ystävien selviytymisetä puski yhtälailla pintaan ja aloin suoraa huutoa karjumaan Tuijan ja Martsun nimeä. Siis tällä mun megafonillani! Tutu opaskin huolestui kun kuuli mun huutavan. Ja en turhaan huolissani karjunu, sillä Tuija oli tosissaan kokenu kovia jäädessään jumiin veneen alle. Mä todellakin nostan hattua näille tytöille ja oon erittäin ylpeä siitä, että molemmat tuli loppuun asti mukana.

Rafting ei tosiaan ollu enää samaa luokkaa kuin vuonna 2007, sillä Niilille oli kyhätty joku pato, jonka takia laskettiin osittain eri koskia. Ei ollu Big Brotheria enää, mutta onneksi Bad Place sentään oli voimissaan ja sehän meidät mukanaan veikin ekan kerran. Viimeinen koski ryöpytti meitä onneksi ihan huolella ja kypärät kolisten veteen taas, sekä parikin kertaa kunnon kuohujen alle. Selvisin vaurioitta. Lukuunottamatta mustelmia ja niskan palamista. Ostettiin ylihinnoitellut kuvat ja videomateriaali. Siis hinta oli vähintään yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta samaan pakettiin ei kuulunu mitään editointia tms. :( Botskissa puoli päivää mukana ollut intialainen mies osallistui kuvakustannuksiin antaen meille rahaa ja sähköpostiosoitteen. Tuumas vain, että luotan teihin! Siis ihanaa että tommosta luottamusta vielä on! Mä heitin kuvat sille dropboxin kautta ja sieltä tuli vastauksena kiitokset sekä lupaus olla apuna jos joskus matkustan Intiaan tai Kongoon. :)

"Äitiiii!!"

Kosken kuohuissa

Mä oon jo vissiin hetken ollu pinnan alla...

!!

Seuraavaa aaltoa odotellessa... ;)

Seuraavana aamuna lähdettiin vesitaksilla kohti talleja, jossa meidät vastaanotti melkosen karismaattinen isäntä. Herra huolehti kaikesta erittäin hyvin ja valitsi meille hevoset ratsastustaitojen mukaan. Ja siitä se lähti. AIVAN UPEA kahden päivän ratsastusvaellus ja jo kauan sitten kuopatun unelman toteutus! Siis en pysty sanoin kuvailemaan sitä matkaa! Mun hevonen Othello oli sopivan reipas ja pääsin sen kanssa hyvään yhteistyöhön. Virtaa löytyi etenkin laukkapätkillä, joita oli todella paljon! Me kun kuviteltiin et lähinnä käyntiä mennään, mut paskat! Me saatiin laukata pitkiä pätkiä ihan keskellä ugandalaisia kyliä, jossa lapset ja aikuiset huuteli ja tervehti iloisesti. Huikeinta oli n. 1,5 km kiitolaukkapätkä peltojen keskellä ihmisten iloitessa ja huudellessa tienposkessa. Sytyin ihan täysin kun kannustin Othellon huikeaan kiitoon, n. 70 km/h. Se tunne oli uskomaton, kun viimein oltiin kukkulan laella ja päästettiin tunteet ilmoille. Mulla tais riemun kyynel vierähtää siinä kun sydän löi innosta hurjalla tahdilla ja hevonen puuskutti kaikkensa antaneena mun alla. :) Yöpymispaikkaan saavuttiin uupuneina lähes viiden tunnin yhtäjaksoisen ratsastamisen jälkeen. Voitte vain kuvitella miten uskomattomia fiiliksiä siinä kävi läpi! En oo ratsastanut KOSKAAN noin pitkään ja laukannu noin paljon! Ja olin hämmentyny siitä, kuinka kivuttomasti se kuitenkin meni. Loppumatkasta alkoi jalat puutua ja polvia vihloa, mutta kaiken kaikkiaan upeasti meni. Rentouduttiin ja syötiin äärimäisen hyvin. Käytiin Tuijan kanssa viruttelemas ittemme Niilissä ennen ihanan lämmintä suihkua. Mikä nautinto. Telttamajoituskin oli huippuluokkaa, joten kyllä siinä kelpas. Vielä kun isäntä ite kävi jututtamas meitä ja huolehtimas, että kaikki on hyvin jne. Seuraavana aamuna suomalaiset suorittajat oli tikkana pystys ennen aikojaan, vaikkakin hieman kankein jäsenin. Othellolle uus kenkä jalkaan ja muutama sananen vaihdettiin isännän kans jälleen, joka siis ihan varta vasten tuli hakemaan meidän rinkkoja. Kankein jäsenin selkään vaan ja uuteen nousuun. Hevosistakin huomas, että tänään on day number two. Parin ekan laukkapätkän jälkeen homma alkoi sujua, kun lihakset lämpes niin mulla kuin Othellollakin. Oli aivan upea päivä, joka meni todella vauhdilla ja ihme kyllä, se oli helpompaa kuin edellinen päivä. Ratsastettiin tunti niin tiheäs metsäs, että mukaan tarvittiin myös viidakkoveitsi ja suositeltiin myös boasaappaita :D Mut safarikengät ajo saman asian. Välillä oli vähän haasteitakin et päästiin sukeltemaan puiden alta. Viidakon jälkeen vedettiin ihan mielettömiä laukkasuoria ja mm. kiitolaukkakisat! Me Othellon kans voitettiin ko. kisa varmaan lähinnä siksi, että Tuijan Zeus hevosella oli kenkä huonosti kiinni. Zeus nimittäin on ihan mieletön tykki!! Itsensä voittanut olo oli, kun Othellon selästä hyppäsin pois ja pystyin rehellisestä sanomaan nauttineeni koko sydämestä. Lounaan jälkeen isäntä huolehti meidät ILMAISEEN bussiin, jolla körryyteltiin 3h kohti Kampalaa.

Hevoset ekan päivän ratsastuksen jälkeen. Jokainen heittäytyi piehtaroimaan heti kun varusteet oli riisuttu :)

<3

Pieni tauko, day number two

Ennen laukkapätkää

Zeus <3

Läpi vaan, kyllä siitä pääsee. =)

Martsu joutui hieman tiukkaan tilanteeseen. Tyttö jäi hepan kanssa jumiin oksien alle.

Onnellinen dille. Batman byysat kulahti reissus, mutta oli se sen arvoista!

Kavioura vei myös kalliolle ja kukkuloille.

Ugandalainen hotelli :)

Ensimmäinen kunnon kiitolaukkapätkä takana ja kaks muijaa hieman onnes <3

Matkalta halki kylien

Kampalassa majoituttiin Richardin luona, johon tutustuin Ugandassa olessani vuonna 2007. Kuuteen vuoteen ei oltu nähty, eikä mitenkään aktiivisesti pidetty ees yhteyttä. Mä vaan heitin faces että moi, kolme koleeta muijaa tarviis majotusta, oisko ideaa. Riku vastas heti että tänne vaan, hänen luona on tilaa! Se tuli meitä hakemaan ja huolehti kaikesta! Nukkui ite sohvalla, jotta mä sain kömpiä sen sänkyyn! Käytiin parilla olusella Kampalan yöelämäs ja oltiin sosiaalisia muutamien muiden mzungujen ja paikallisten kanssa. Harmikseni jouduin toteamaan, että "mun" kantis eli Bubbles O'Learys oli KIINNI sunnuntain kunniaksi :( Mutta Mish Mash kelpas meille. Päädyttiin nukkumaan joskus kahden aikaan kunhan ensin oltiin istuttu keittiönlattialla seuraamas heinäsirkan yritystä kiivetä perse eellä puuhun. :D Seuraavana päivänä suomalaiset ei ihan niin paljoa suorittanu, vaan mentiin Kampalaan shoppaamaan afrikkamatskua. Kampala oli muuttunu kuudessa vuodessa sen verran, etten ihan joka kadunkulmaa kyllä haltsannu, mutta kyllä me African Villageen löydettiin jotta saatiin rahat törsättyä ;) Kurssi oli vähän hakusessa ainakin eräillä :D Syötiin vielä Rikun japanilaisessa Yujo raflassa. Päädyin syömään elämäni ekan kerran sushia, joka tosissaan oli hyvää! Muutenkin ruuat oli kohillaan. Riku oli tilannu meille pöytään vielä friteerattuja jättikatkiksia ja kanaa yms. Siis meistä TODELLAKIN huolehdittiin. <3 Ja siitä kiitokseksi mä perhana unohdin mun bikinit Rikun luo, yps. Matkalla YÖbussiin sain vielä likat yllytettyä ostamaan heinäsirkkoja. Ja sain Martsun (pientä voimaa apuna käyttäen) syömään ainakin yhden! ;) Melkosen rasvasia ja rapsakoitahan ne oli, just niin ku muistelinkin... Ei sitten koko pussia vedetty, vaan annettiin ne jollekin nälkäiselle vartijalle. Joka oli ehkä vähän mehukeitoiskin. :D Bussiin päästiin pienen jännitysmomentin siivittämänä, sillä mun vahtiessa tavaroita, tytöt lähti urinoimaan. Ja jumaleissön, Martsu jäi lukkojen taa vessaan ja Tuija ravaa apua huutaen ympäri ostoskeskusta. Mä hermoilin kun bussi odottelee matkustajia enkä ees kuullu puhelinta. Onneksi Tuija ei ookaan mikään ihan perusmuija, vaan teki elokuvat ja potkas vessanoven auki :D Ei muuta ku muijat bussiin ja 14h matka edessä. Pilkkopimeällä tiellä tehtiin semmosiakin ohituksia, että mä pistin silmät kiinni ja aattelin et "Herran haltuun". Tuija puolestaan heitti rukoukset ilmoille ja Martsu laski vaan tilastoja. Rajamuodollisuudet hoitui suht reippaasti, vaikkakin muutamat toiset ihmiset sai mun sapen kiehumaan. Pientä sekoilua viisumiasioiden suhteen ja hämmästyneenä me todettiin, ettei meidän rahat kelpaa. Siispä sama SINGLE-ENTRY viisumi toimi edelleen ja menin sillä jo toisen kerran Kenian puolelle... Noin yhden aikaan meidän bussi pysäytettiin. Sisään saapasteli solttupoikia rynnäkkökiväärit olalla ja alkoivat tarkistella passeja. Westgaten terrori-iskun seurauksena meidänkin bussista etittiin epäilyttäviä tyyppejä. Siis myös mun passi syynättiin. :D Olihan sekin yhden sortin kokemus antaa passinsa epämiellyttävän oloiselle soltulle, jonka aseen lipas nojas mun pohkeeseen. Kaiken kaikkiaan bussimatka meni hyvin kivuttomasti ja sain jopa nukuttua, vaikkakin mulla oli niin liukas penkki, etten ihan oikeasti meinannu pysyä siinä :D 

Richard aka Riku aka Kinkki joku minkki kainalos.

Bubbles <3

Tuija: "Tää on 3000 eli paljon tää on?" E tai M: "JAA KAHDELLA JA POISTA NOLLIA!!"

Mun ekat sushit :)

Matkassa mukana vain kaikki tarpeellinen.

NAM! :) Niillä on silmätkin <3

Natsi-Elsa ja Martsun ensi kosketus heinäsirkkoihin :)

Huh, että semmosta settiä tällä kertaa! :) Ja taas ois jo lisää kerrottavaa kun tuon reissun jälkeen on ehditty käydä mm. pikaisella safarilla. Ja ai niin. Vaikka me peruttiin bussiliput ohjeen mukaan 12h ennen bussin lähtöä, niin yllättäen me ei saatu rahoja takaisin! :D "You have to talk to the manager. He's not around." Ylläri. Mutta se oli vaan hukkaan heittettyä rahaa, ei sen kummempaa.

Voikaa hyvin ja rakastakaa toisianne! <3

-elsa

Kokemuksia korkeanpaikan leiriltä.

JAMBO! Oli pakottava tarve aloittaa hyvin kliseisesti, sillä onhan tässä jo mukavasti aivot kääntyny Afrikka-asentoon ja sielu soljahtanut elämään täällä. Näistä neljästä päivästä pystyisin saamaan aikaan kunnon eepoksen mutta pyrin olemaan epäuskollinen tyylilleni ja hieman niukkasanaisempi kuin normaalisti. ;) (Säälittävä yritys!)

17.11 aamutuimaan mun kaviot siis iskeytyi Kenian maan kamaralle. Kolmen viikon loma alkoi totaalisessa koomassa ja univelassa, niin mulla kuin Martsullakin. Yö lentokoneessa ei käynyt missään muodossa levosta, vaan sinnikkäästä yrityksestä huolimatta uni pysyi hyyyvin kaukana mun kropastani, eikä Martsukaan nukkunu silmällistäkään. Jotenkin siinä sitten saatiin ittemme, kaikki neljä rinkkaa ja käsimatkatavarat rehattua tukikohtaamme. Vastaanottajat oli melkein yhtä kovassa kra..koomassa joten ihan rehellisesti me elbailtiin siis lähes koko päivä… tai ainakin aamu. Parin tunnin unien jälkeen hoidettiin lähinnä perusasiat eli haettiin massit pullolleen Kenian shillinkejä (ja taas on rahaa niin ettei paskalle taivu, sillä 100 KSH on noin 1€), päivitettiin facebookit ja vesivarastot. Illallinen oli katettu ulos kynttilöiden valoon. Koko perhe (johon siis myöhemmin asetun au pairiksi) oli kokoontunut pöydän ääreen ja me saatiin tuntea olomme tervetulleiksi herkkuja notkuvan pöydän ääressä. Pöydän yläpuolella olevat oksat puolestaan notkui apinoista, joita me juuri Afrikkaan tupsahtaneet skandinaavit niskat jumissa ja suut auki tuijoteltiin. Nää veikeät otukset ei kyllä kuulu kenenkään suosikkeihin sillä tyypit pruukaa vierailla vaikkapa sisätiloissa jos ikkunat tai ovet jää auki ja ruokaa näkösälle. Mutta siis, ei ihmeitä ekana päivänä. Kiitos ja hyvää yötä.

Väkivaltaista hampaiden pesua Amsterdamissa. Yritänkö oksentaa?

Ja vielä olis se 8,5h lento edessä. Naama tossa kuosissa. Hyvin menee.

Maanantaina aukeskin sitten ihan uusi maailma kun oltiin saatu nukuttua 11 tuntia ihanan sikeästi kirpuista huolimatta. Suunnaksi otettiin Mogra Rescue Centre koko kolmen koplalla eli Tuija lähti toki mukaan opettamaan talon tavoille. Matka taitettiin bodabodalla (mopotaksi). Aamullahan ajattelin että ois kiva näyttää tytöltä ja heitin päälleni mekon. Pääsin siis oikein nostalgisiin tunnelmiin kun asettauduin sivuttain kuskin taakse. Ihanaa J Martsu ei välttis ollu yhtä innoissaan. :D Mutta neito on uskaltautunut sen jälkeen useammankin kerran kyytiin, joten ei tää ihan pieleen menny :) Siinä kun huristeltiin kohteeseen niin mietin että kuolla vois koska vaan, mutta harvoin on mahis tehä se bodabodan kyydissä Afrikassa. :D (Anteeksi äiti!) Yritin kuskin olan yli vähän vilkaista nopeusmittaria varmistaakseni että mennäänkö tässä nyt reilua kuuttakymppiä vai kuinka pielessä mun ”tukkatötterö-nopeusmittarini” on. Kuskin mittari ei ratkaissut mun pähkäilyä, sillä neula pyöri villisti nollan ja kahdensadan väliä. :D En tiedä missä menee vikaan kun ei tajua pelätä, vaan touhu oli musta ihanaa :D

Anteeksi äiti!

Mograssa  meidät otettiin vastaan ihanan ystävälliseen afrikkalaiseen tyyliin. Hannah eli lastenkodin suuri sydän ja äiti halasi ja jututti pitkään. Halauksia sateli loputtomasti myös lastenhuoneen puolella, jossa on pienet alle kouluikäiset lapset sekä ihan vauvat. Siis ne lapsethan on kerta kaikkiaan ihania ja avoimia. Ei vierastamista vaan huutaen juostiin syleihin, kiinni jalkoihin, käsiin tai vaikka paidan helmaan. <3 Martsu sai heti uuden bestiksen Moseksesta, joka nyhti hihassa kiinni koko pienen lapsen temperamentillaan. Vierailu lastenhuoneen puolella jäi pikaiseksi, koska otettiin suunnaksi saman tien Matharen slummikoulu eli Mogra Star Academy. Mogra Rescue Centre ja Mogra Star Academy on siis meidän Asante -yhdistyksen ekat avustuskohteet! Tarkempaa infoa ko. paikoista ja avustamisesta tulee meidän yhdistyksen nettisivuille. Tämä blogi pysyy enemmänkin omana päiväkirjanani. By the way: Asantella pyyhkii hyvin ;) 

Nonniin, back in business.  Mathare on Nairobin toiseksi suurin slummi, jossa jokapäiväisestä leivästä kamppailee n. 500 000 ihmistä. Mietipä sitä! Meidät vietiin kierrokselle tähän n. 900 lapsen slummikouluun, joka on ainoa pelastus näille pienille slummien kasvateille. Koulutus on ainoa tie ulos slummeista. Koulussa vierailu oli sanoin kuvaamaton kokemus, enkä pysty mitenkään sitä teille tähän auki kirjoittamaan. Ehkä kuvat kertoo jotain. Kierreltiin luokkia päiväkoti-ikäisistä aina yläasteikäisiin asti. Näin äkkiseltään sanoisin, että vaikka puitteet on huonot (jopa surkeat), päivät pitkiä, ruokaa vähän ja luokissa tuhottoman kuuma niin lapset oli kaikki iloisia. Lähes jokaisessa luokassa meitä oli vastassa ryhdikäs kuorotervehdys tai laulu <3 Mitä ylemmäs rakennuksessa kavuttiin, sitä kuumemmiksi luokat kävi. Secondary schoolia käyvät oli ylimmässä kerroksessa ja ainakin pohjolasta juuri Afrikkaan heilahtanut mzungu puuskutti kuumasta ja hiksaa pukkas sen verran että olin ihan tyytyväinen, että aamulla tyttömäisyyksissäni valitsemani mekko oli musta. Ja eipä sielä ihan jokainen tikkana ollutkaan tapittamas vaan joukossa oli onneksi myös hieman rennompia sieluja tai sitten vain kuumuudesta ja nälästä uuvuksissa... Itse samaistuin hyvin vahvasti erääseen tyttöön, joka torkku reteesti pää pöydän kannella ja toinen käsi seinää vasten retkottaen. Ihan tuli omat opiskeluajat mieleen. :D Koulusta vois kirjoittaa loputtomasti, mutta lupasin pitää tämän lyhyenä… jossa olen jo täysin epäonnistunut. Sen verran pakko sanoa että koululla ei ole enää mahdollisuutta tarjota kaikille kouluruokaa. :( Pienimpien lapsukaisten masut pyritään saamaan täyteen. Voi kun pelkkä Pyhä Henki riittäiskin ruokkimaan näiden kaikkien suut, mutta valitettavasti se tuntuu olevan raha joka puhuu… Ja kun sitä ei ole niin tilanne on tämä. 

Kaksi pientä tyttöä lähti sitten pyynnöstämme viemään meitä koteihinsa… Vaikka telkkarista on nähny slummeja niin oli se vaan ihan eri asia kävellä ite niitä pieniä, likaisia kujia ja pujotella peltihökkeleiden välissä (suomeksi) paskavesiä väistellen. Toisen tytön koti oli aikuisten oikeasti mun vessan kokoinen!! Ja siinä asui neljä ihmistä; kolme lasta ja heidän äiti. Vanhin poika oli muuttanut pois kun tilaa ei ole. Pieni ”sohva”, penkki ja pöytä jossa kupit. Keittiö, olohuone ja makkari samas paketis. Vessa/kylpyhuone ei tasan kuulunu vuokrasopimukseen, jossa määritelty kuukausittainen summa on n. 1000-2000 KSH (10-20€/kk)…  Voin kertoa että oli siinä kohtaa vitsit itellä vähis ja takki hieman tyhjä. En tiedä selviäisinkö päivääkään kyseisissä oloissa. Toisen tytön koti oli isompi, mutta väkeäkin oli sitten sitä mukaan. Keittokomero ja kodinhoitohuone oli ulkona. Voin vain kuvitella miltä sen savimaa näyttää rankkasateiden aikaan… Ohitettiin pari kertaa myös slummin kaatopaikka jossa hyöri ihmisiä jätekasan päällä ja arvaatte varmaan millä asialla. Ruokaa etsimässähän siellä oltiin yhdessä porsaiden kanssa. En sitten koko kierroksen aikana tosiaankaan kehdannu kaivaa järkkäriä esiin laukusta vaan häkeltyneenä tyydyin kuvaamaan pokkarilla, joka sekin tuntui vähän vaivaannuttavalta. Kuvien laatu ei siis oo häävi mutta vitut siitä, ei tasan tehny mieli alkaa ”leveileen” jollain järkkärillä, jonka hinnalla ruokkis molempien tyttöjen perheitä hyvän tovin. Eikä huvittanu alkaa perehtymään johonkin asetuksiin. Tietty vähän heitettiin fyffee perheelle, kun kerran avasivat ovensa koteihinsa. Ja siis sen haluan vielä sanoa että slummeissa asuu ihmisiä jotka saattaa olla työssä esimerkiksi vartijana ja osa slummikoulun opettajistakin asuu siellä. Mietipä vielä sitä.

Matharen slummikoulun oppilaita

Eskarilaisia

Ja kyllähän meille laulettiin! ISOON ääneen :)

Slummin katuja, sitä ittiään siis.

Neljän hengen perheen keittiö, makuuhuone ja olohuone. Vuokra 10-20€/kk

Kotikatu vaiko avoviemäri?

Greetings from Finland

Slummikoulun pihasta kuvattuna

Eka päivä oli hyvä startti puolen vuoden kehitysmaaelämälle. Pääsi suoraan asian ytimeen ja katsomaan kohteita joihin itsekin pyrkii saamaan apua perille. :) Toinen päivä kulutettiinkin sitten vähän toisella tavalla. Aamutuimaan pikanen aamupala ja reppuun eväät. Joihin siis kuului myös henkilökunnan väen vängällä mukaan tunkemat kananmunat. Me oltas haluttu keittää ne koviksi koska kuka nyt löysästä munasta tykkää, mutta kello kävi eikä ehitty. Afrikkaiseen tyyliin ne haluttiin meille kuitenkin mukaan laittaa ja niinpä ne kävi kattilassa kiehahtamassa ja tungettiin mukaan reppuun. Matka alkoi, bodabodalla bussipysäkille, bussilla Naivashaan 1,5h. Sieltä napattiin lennosta taksi ja pyhkästiin Mt. Longonotin juurelle. Suomalaiset tositurret  lähtee retkeilemään, jee! Ei muuta kuin vielä vähän evästä naamariin ennen nousua. Siinä vaiheessa esiin astui jälleen jo kuuluisaksi (mun ja Martsun kesken) tulleet kananmunat. Munan heilautus korvan juuressa herätti epäilyksen sisälmyksen olomuodosta, mutta päätettiin kuitenkin ottaa asiasta ihan rehellisesti selvää. Lähempi tutustuminen paljasti munan todellisen mitan, joka oli selvästikin millilitroissa. Siispä päädyttiin antamaan kananmunat tädille, joka myi meille liput Mt. Longonot National Parkkiin. Siispä marssimaan… Suomalaiset tositurret pääsi etenemään ehkä 500 metriä ennen kuin alettiin heittää aurinkorasvoja kehiin. Joku aivopieru kai multa oli aamulla päässy kun olin jättänyt ardevoiteen levittämättä ja kaiken lisäksi koko putelin kotiin. Vähän kiittelin itteeni. Huoh. Siis 10 suojakertoimella pistettiin tää albiino nousemaan paahteessa ylös rinnettä. Ja voi poiijjaat ku kaks iiihanaa somalaista muijaa puuskutti ja vähä päästeli ärräpäitä itteensä pettyneinä. Matka ylös 2560 metriin oli 3,1 km pitkä, kapea, jyrkkä, hiekkainen, pölyinen ja flipoonen. Pitkästä aikaa syke nousi, hiki virtas, pakarat sanoi ”ootko tosissas” ja myönnettävä oli että 200 metrin jälkeen on ehkä pakko pitää paussi. 2 litraa vettä mieheen ei tosiaankaan ollu liiottelua siinä paahteessa ja sillä hikoilulla. :D Kuumotus kävi kovaksi ja iho heitti punakaksi. Siispä urheilutoppi hikimärkään reppuun ja Elsalle päälle pitkähihainen paita, kiva. Joka kyllä aidosti oli päivän paras idea!! Ylös kun päästiin niin kyllä todellakin sai huokailla sen kauneuden edessä! Mt. Longonot on siis sammunut tulivuori, jonka kraateri on upean vehreä ja jonka huipulta avautuu silmän kantamattomiin The Great Rift Valleyn maisemia! Evästeltiin kraaterin reunalla huokaillen ja luonnosta nauttien. Ja otettiin teiniposekuvia. ;) Taivas veti synkäksi ja etäisiä ukkosen jyrinöitä alkoi kuulua ,joten ei lähdetty kiertämään kraaterin reunalla menevää polkua joka ois vieny arvioilta pari tuntia. Suunta alas ja matka taittui ilman hengästymistä reippaassa puolessa tunnissa. Syke kyllä nousi muutamassa tiukassa laskussa/kurvissa. Alas ois päässy vaikka rehellisesti persemäkeä laskemalla, mutta tyydyimme kävelyyn kilo hiekkaa kengissä. :D Mietittiin siinä et miten nää paikalliset mirkut sinne kiipeilee mekoissa ja sandaaleissaan kun perussuomalaiset turret heitti urheilutopit päälle, lenkkarit jalkaan ja proteiinipatukat reppuun. Lohdutti sentään se et joku mirkku oli luopunu korkosandaaleistaan polun puolivälissä… :D Alhaalla sitten pyyhittiin pahimmat pölyt ja tehtiin sama reitti takaperin Nairobiin. Siinä kun tadea odoteltiin niin toimiteltiin parin muun turren kans. Oltiin vähän kahvilla kun he tuumas ottavansa main roadilta matatun suoraan Nairobiin, kun meille just oltiin parin-kolmen tyypin toimesta kerrottu ettei semmosta ole. Aamullakin he oli ihan suorinta tietä päässeet kohteeseen kun me sompailtiin sinne Naivashan kautta… Noh, ei se mitään kun matkustaminen piripintaan täytetyllä rakolla on kuitenkin verrattain rattoisaa touhua. :D Kaiken kaikkiaan hieno päivä! Ihanaa oli urheilla ja nautin kyllä siitä että matkusteltiin juuri samalla tavalla kuin kuka tahansa kenialainen eli 14paikkaisessa Hiacessa, jossa on aina tilaa yhdelle ihmiselle tai kanalle. :D

Hmmmm....

Ja totuus valui esiin...

Should I be worried?

Ylöspäin käy suorittajan tie...

Pönötys osa 1/250. "Tonne me muijat mennään, nih!!"

Pönötys osa 2/250. Suomalainen suorittajamirkku poseeraa! Ylpeänä saavutuksestaan?

Teinit Mt. Longonotilla <3

Kraateri

Siellä se Elsa näyttäis keskittyvän johonkin tärkeään. :D

Päivän rusketukset pystyi pesemään pois illalla :D

Peruskiska.

Päivä huipentui kun VIIMEINKIN me kaikki kolme Asante ry:n voimanaista istuttiin läppärit nokan edessä pöydän ääreen ja kokoustettiin. Lähes NELJÄ TUNTIA!! Asiasisällöt nettisivuja varten on erittäin hyvässä lyönnissä ja domainkin melkein OK ;) Konsultaatioita domain-asioihin liittyen lähti kyllä Suomeenkin, mutta kiitos äiti että jaksoit iltahämärissä kävellä varastolle ja kaivaa mun tavaroiden joukosta sen yhden tuiki tärkeän paperin. :) Mutta ootelkaapa innolla, emme tuota pettymystä. Sivuista tulee ihanat J Illalla pestiin vielä rusketukset pois ja totesin että pitkähihainen paita oli hikoilun arvoinen. Palovammat oli minimaaliset!

Ihana olla täällä taas! Kaikki on jotenkin todella kotoista… Vois kai sitä ahdistua siitä että yöllä sataa sänkyyn joka on myrkytetty kirppujen vuoksi… Helpottaa toki ittee se ettei mulle tuu noista kirppujen puremista paukamia tai kutinaa. Martsu puolestaan krapais varmaan mielellään noita pahkuraisia (mutta nättejä) jalkojaan. Onneksi Bucort ja antihistamiinit helpottaa oloa. Ja vaikka öisin sataa ja vieläpä suoraan sänkyyn niin ratkaistiin asia sillein et käännyttiin nukkumaan toisin päin. Pää pysyy kuivana, jaloilla ei niin väliä. Toki asiaa hoidettiin muillakin keinoin.

Kirpuille kyytiä

Huh, mikä vuodatus ja sori parit huonot läpät ;) Säästääkseni teitä jätin tän päivän vielä kertomatta… :D Huomenna herätys klo 5:00, suunnaksi Uganda(!!) ja luvassa 11-13h bussissa, jossa ei ole vessaa ja joka pysähtyy kaks kertaa. Siispä skippaamme aamukahvit ja teimme herkkuleivät yms. evääksi. :) Matkaan lähdetään kolmen koplalla; minä, Martsu ja Tuija. Suunnitelmissa on viimein uusia Niilin koskienlasku ja uutena kokemuksena tehä se jo kuuluisaksi tullut parin päivän ratsastusvaellus!! Kertoilen sitten sen jälkeen, että kuinka sekaisin voi tytöt olla kun käsissä on neljän maan valuuttaa... Kukkarossa poltteli tänään mm. 420 000USH :D Piakkoin tiedämme myös onko mahdollista selvitä tällä kokemuksella parin päivän ratsastuksesta vaurioitta. (Laitan Batmanit jalkaan, tueksi ja turvaksi)

Ai niin, ja kaikkia aina kiinnostaa se, että joko muistutan enemmän ihmistä kuin vainajaa (eli oonko ruskettunu) ja kuinka kuuma on niin voin kertoa, että ihan samanvärinen oon ku lähties. :D Järin kuuma ei ole, vaan vettä ripsahtelee toisinaan, etenkin öisin. Ja otetaanpa huomioon, että olen jatkuvalla korkeanpaikan leirillä, sillä Nairobi on n. 2 km merenpinnan yläpuolella. Eiköhän tässä kulmakarvoistakin kohta väriaineet häviä ja kun loput tekoripsetkin tippuu niin melko naturelli muija aka Saimi Hoyer täällä kulkee.

PUSS :*

-elsa-