Nyt on aika avata blogi piiitkästä aikaa
sillä mullahan on jopa jotain kerrottavaa… tai ainahan mulla suu käy,
mutta itse asiaa tulee harvemmin. Ihanaa kirjoittaa taas!! Vaikkakin
heti aluksi huomasin että mun kirjoitustaitohan on kamalassa ruosteessa!
Siis apua, en ymmärrä missä vaiheessa tästä on tullut näin vaikeaa?
Onko lukioajoista liian kauan vai olenko kirjoittanut opiskeluaikana
liikaa tieteellistä tekstiä?? Ja viimeinen silaus oli takuulla kevään
pääsykoekirjat, jotka mun keskittymiskyvylläni ja akateemisella
lahjakkuudellani oli kerrassaan kuvottavaa luettavaa! Ei siis ystävät
rakkaat pelkoa! En aio vääntää tekstiä akateemiseen muotoon enkä
tosiaankaan älykkääksi vaan päätin heti aluksi että kirjoitan sanoja
säästelemättä ja tunteella, siis just sellasena kun mä oon!
Extroverttinä, tiedättehän :D Tässä jo pidemmän aikaa tuttuihin
lausahduksiini on kuulunu ”mulla ei oo mitään salattavaa” joten enpä ala
salailemaan nytkään. Mietin kyllä hetken että suojaanko blogin
salasanalla mut sit aattelin et paskat, miks ihmeessä? Jos joku
häiriintyy mun kirjotustyylistä tai jutuista niin meillä tuskin ko.
henkilön kanssa synkkais siis muutenkaan :P En siis kaunistele asioita,
vaan kerron rehellisesti ajatukseni… myös ne ikävät. Sitä paitsi onhan
ensinnäkin selvää että luvassa on varsinainen yleisöryntäystä blogilleni
;) Lukemattomia kommentteja… Fanipostia… Lahjoja… Mainintoja siitä
kuinka kirjailijapiirit menettivät paljon kun en toteuttanutkaan
lapsuuden haavettani… Oletan myös että kaikki tekstini tullaa lukemaan
useisiin kertoihin ja sanasta sanaan. Tulen aika ajoin tekemään
tarkastuksen kuinka monta kommenttia kukakin on lähettänyt. Ellen ole
tyytyväinen fanipostin määrään ja laatuun niin tulette sen huomaamaan ;)
Mutta se siitä. Toistaiseksi. Mä tuun kellottaan sua.
Mutta
kelataanpas taaksepäin… (Koska näitä on vaan aina niiiiin mukava
jauhaa. Ja toisekseen myös siksi että haluan teidän vähän ymmärtävän
taustoja tälle koko touhulle.) Kerrataanpa mistä tää kaikki on saanu
alkunsa. Jos oikein tarkkoja ollaan niin kaikki lähti siitä kun mulle
tuli vuonna 2006 tekstiviesti kesken äääääärimmäisen mielenkiintoisen
luennon, jota siis takuulla seurasin tarkkaavaisesti ja tein huolellisia
muikkareita… Muistan sen viestin edelleen sanasta sanaan; ”V***u, Elsa.
Lähetään Ugikseen” Vastaustani en tarkkaan muista mutta kaikki tietää
seuraukset. Vuonna 2007 Uganda, 3 kk kera jämävitsien kaatopaikan,
Lariam-maanantaiden, ihmissuhteiden (ei parisuhteiden), ElsAnna-kanamme
(yks parhaita synttärilahjoja ikinä!), Hermes-koiramme ja kuuman linjan.
(Ei näitä ole tarkoitetukaan muiden kuin kreisin ugisjengin
ymmärrettäväksi ;) ) Ugandan jälkeen agreilin jonkun aikaa ja koin
kulttuurishokin kun tulin kotiin. Osakseen oma aikuiseksi kasvu oli
pahasti kesken ja ajatusmaailma melkosen naivi. Mutta siemen jäi itämään
vaikka silloin oli jonkin asteista kehitysmaa-ahdistusta havaittavissa.
Vielä vuosien jälkeen, tietyt tunteet, asiat, hajut, maut, äänet ja
havainnot muistaa kuin eilispäivän. Ainakin jos niitä yhdessä
muistellaan.
Aikain saatossa unelma
paluusta kasvoi kasvamistaan… Mutta kauan kesti ennen kuin aika,
elämäntilanne ja kukkaro antoi myöden. KENIA 2 viikkoa! Yes sir, let’s
go! Mutta se meni niin äkkiä! Koin melko depressiivisiä fiiliksiä
Keniasta palatessani vuonna 2011. Muistan elävästi hetken kun lentokone
laskeutui Helsinki-Vantaalle… Tuntu harvinaisen raskaalta ajatukselta
että seuraavaa Afrikan matkaa saan taas odottaa… kauan... ja sen eteen
on tehtävä lukemattomia työtunteja ja venytettävä penniä. Itse asiassa
Afrikkaa varten säästäminen on mulle enemmän sääntö, kun poikkeus ja
jopa asia josta on tullut palautetta :D Tiedän että oon monet kerrat
ollu muiden näkökulmasta tylsä kun jotkut kekkerit tms. on jääny väliin.
Afrikka vaan nousee mun prioriteeteissa niin korkealle ja matkat on
aina sellaisia asioita joiden eteen pitää tehdä töitä. Kun taskut ei
tosiaankaan oo koskaan täyttyny rahasta vaan rakkaudesta, joten sitä
mukaan on sitten tarvinut asioita suunnitella. Ja rakkautta jaella,
haha. Niinpä niin.
Silloin vuoden 2011
Kenian matkan jälkeen kotimatkallani tajusin, että tämä on vasta alkua
ja taisin sen ääneenkin sanoa. Tiesin että paljon on vielä tehtävää,
nähtävää ja koettavaa. Afrikan vetovoima poltti sisuksia, eikä se liekki
sieltä ole sammunut… Siellähän se roihuaa edelleen ja voi hyvin ;)
Vuonna 2012 alettiin suunnitella Tansanian matkaa, joka olikin reissu
aivan omaa luokkaansa! Yks parhaita ajanjaksoja elämässä vaikka olikin
vain kaksi viikkoa. (Siis aivan liian vähän!) Muistan erittäin hyvin sen
tunteen mikä mun sisällä oli kun Dar Es Salaamin lentokentältä mentiin
taksilla hostellille (huom! Mafia Streetille). Oli erittäin kuumaa ja
kosteaa vaikka oli aamuyö ja vielä pimeää. Istuin auton etuistuimella,
pää ikkunasta ulkona ja nuuhkin tropiikkia… ja kyynel vierähti poskelle.
Mulla oli tunne että oon tullut paikkaan jonne kuulun, mun toiseen
kotiin. Tunsin olevani itselleni oikeassa paikassa. Sellaisen asian
kokeminen ei oo mikään ihan pikku juttu! Sen paremmin en osaa sitä
selittää. Kaks viikkoa oli tunteiden täyteiset… Uskomattomia ja
pakahduttavia hetkiä. Liikutusta ja välillä epätoivoakin joka puski
hetkellisesti pintaan kun yöunet oli jatkuvasti lyhyitä. Se hektinen
kaks viikkoa päättyi siihen kun paluupäivänä, aamuyöllä lentokentällä
työnsin laukkukärryä ja taas oli kyyneleet poskilla. En olisi halunnu
lähteä, ei ois vielä ollu aika poistua mutta pakkohan se oli. Unelma
alkoi kuitenkin elää vahvempana kuin koskaan.
Ja
kuinka ollakaan unelman toteutuminen on nyt todella lähellä! Muutaman
kuukauden (ja järkyttävän järjestelyn sekä stressin) päässä!! Mutta
kerrankin saan lähteä matkaan niin ettei jo lähtiessä ole ajatus ”liian
lyhyt aika, se on kohta jo ohi”. Tällä kaikella työllä tulee siis
olemaan arvoisensa palkinto, kun mun jalat pysyy Afrikan maan kamaralla 6
kuukautta! 16.11 lähtee kone kohti Keniaa. Nousen siihen yhdessä
ystävän kanssa ja tarkoituksena oli tulla yhdessä poiskin 7.12, mutta
yksi asia johti toiseen ja suunnitelma muuttui. Paluulentoa ei vielä
ole, mutta se tulee olemaan joskus toukokuulla 2014.
Mistä
siis on kyse? Ja mikä se punainen lanka oikein on? Asiat on oikeastaan
lähtenyt liikkeelle jo lähes vuosi takaperin kun ystäväiseni Tuija kävi
samoja valmisteluita läpi. (Tuija, mun sympatiat on NIIIN sun puolella!
Tää järkkäily on ihan käsittämätöntä!) Tiesin, että ystävän ystävä on
lähdössä vuodeksi Afrikkaan ja olin ihan (ehtokeltaasen)vöhöriääsenä
kateudesta. Kun me sitten ekan kerran Tuijan kans tavattiin niin
huomasin, että se sama liekki palaa tuonkin tytön sisällä. Meidän ero
oli siinä että hän teki asian eteen jotain kun mä vaan jahkuin, enkä
uskaltanu irrottautua kaikesta täällä. Tuntu vaikealta saada asioita
järjestettyä niin että lähteminen onnistuu... Missä olis Saagan kotin
sen aikaa, miten järjestää oma talous, entä omat työt? Mutta ihminen
pystyy mihin vaan! Etenkin kun ympärillä on avuliaita ystäviä ja kun
tarpeeksi kauan palaa sisältä päin... Tuijan vuoden pesti au pairina
alkaa olla lopuillaan ja vähän puoli läpällä heiteltiin että mä lähtisin
jatkamaan hommaa. No eipä mitään, pyörät pyörimään ja hommat hoitumaan
ja kah, ny ois Elsalla asiat siinä mallis, että totta tosiaan toteutan
unelmani!! Kyseessä ei ole pelkkä au pairina työskentely vaikka se onkin
homman ydin. Perustyöhön siis kuuluu suomenkielen opettaminen perheen
lapsille mutta aikaa jää vapaaehtoistyöhön Mogran lastenkodissa ja
yhdistyksemme kuvioiden hiomiseen. Tsekkaa nyt linkki Asante – kun
haluat auttaa, niin koet valaistuksen. ;)
Näillä
siis mennään ja edessä tulee olemaan erikoinen ajanjakso mun elämässä.
Jatkan tarinaa sitten kun uni ei paina silmää… Nää mun tekstit tulee
tunnetusti olemaan pieniä romaaneja koska olen vallan suulas muija.
Muistakaa lukea silti huolella, sillä pistokokeita ja kotitehtäviä on
luvassa. Tässä nyt alkuun asiaa, jossa harvalle varmaan on mitään uutta
tai ihmeellistä. Lisää ajatuksia Afrikasta ja auttamisesta on luvassa
myöhemmin. ;)
Lala salama eli hyvää yötä.
-elsa
Lupasin kommentoida tähän blogiin ja lupasit että lähdetään kahville sitten kun saavut takaisin. Toivotan sulle äärimmäisen hyvää matkaa, onnea, hyvää mieltä sekä rakkautta mukaan matkalle. Toivon että saatte tehtyä siellä isoja ja hienoja asioita, koska yhteisöllisyys ja ihmisten auttaminen on kaikista tärkeintä tässä maailmassa. Oot aivan järkyttävän vahva mimmi, ja oon uskomattoman onnellinen siitä että oon saanu tutustua suhun. Tuntuu äärimmäisen absurdilta kommentoida jonkun blogiin tällä tavalla mutta olet sinä jokaisen ylistyksen rippeen vähintäänkin ansainnut :) Laskeskelen tässä päiviä siihen että nähdään taas. ps. Jos tekee mieli jutella niin tiedät miten muhun saa yhteyttä. Ja vielä muutamat tsemppauksen sanat: Sun valloittavalla persoonalla ei voi saada mitään muuta kuin hyvää aikaan :) Tee hyvin!
VastaaPoistaToivon mukaan saan jotain aikaan ja voisin vaikuttaa vaikka vaan yhden ihmisen elämään, olisin tyytyväinen jo siihen. :) Pisaroita valtameressä mutta sekin on jotain. Tuosta vahvuudestani voin sanoa sen että mä oon tasan niin vahva kuin on mun turvaverkkoni jonka päälle voi tehdä mimmosen mahalaskun tahansa. :)
PoistaSulla on ajatukset kohdallaan ja melko huikiaa tavata semmosia ihmisiä jotka kattoo tätä maailmaa samalta kantilta. :)
PS: Kahvihetki viiksekkäänä vaiko ilman? :D Ja hei ilmottele jos muistat sen mestan missä harrastettiin jouluisin kasvojen uudelleen muotoilua. :)